Oivalluksia ajankäytöstä

Olen aika monialainen kiinnostuksiltani. Nuorena käytin kaiken vapaa-aikani kiinnostuksiini ja harrastuksiini. Nukuin silloin, kun en muuta enää jaksanut. Aamulla väsytti, mutta jotenkin päivästä aina selvisi, pienillä torkuilla yleisissä kulkuneuvoissa jne.

Nykyään, vajaana ( Fingerpori rikkoi tuon sanan 🙂 ) viisikymppisenä tajuan faktat: minulla on suuri perhe ja taannoinen burnout  perinpohjaisesti koettuna ja käsiteltynä.  Kuten moni muukin tuon kokenut, syvällä sisimmässäni olen vakuuttunut, etten anna enää tuollaisen uupumisen toistua elämässäni. Täytyy levätä tarpeeksi, vaikka mikä olisi…melkeinpä vaikka maailma kaatuisi ympärilläni.

Ennen en todellakaan malttanut levätä. Levottomassa nuoruuden energisyydessäni ja itseni etsimisessä tuli lopulta mentyä ylivoimaisiin projekteihin. Kamelin selän katkaisi hirsitaloprojekti ja firman käynnistäminen keskellä perheen ruuhkavuosia. Se vaati sitten kovan veron, ja seurasi monta vaisumpaa vuotta.

Enää en luovu levosta, ellei ole aivan pakko. Kun on levännyt tarpeeksi, mielialakin on todennäköisemmin kohdillaan, ja se jos jokin tuo henkistä energiaa elämään. Kuulostaa lattealta tätä kirjoittaessani, mutta miksi minun piti elää keski-ikäiseksi tajutakseni tämän? Arvelen sen johtuvan oirehtimisesta: eri syistä pääsin vasta nuorena keski-ikäisenä rakentamaan identiteettini sellaiseksi, mikä sen pitäisi olla. Tämä ei ole mitenkään uniikkia: on normaalia miettiä elämänsä arvopohjaa nelikymppisenä. Karuimmillaan voi tulla vastaan kysymys: elänkö tässä omaa vai muiden elämää?

Kun mies on nelkytvuotias
se ravaa terapiassa
ja nuuhkii rakentamansa
talon kellarista hometta

– Tuure Kilpeläinen: Hyvä, paha, ruma mies

Aivan viime aikoihin asti minulla oli jäänyt joitani asioita, jotka vähän häiritsivät suuntautumistani lepäämisen optimointiin: olen aina pitänyt tietokonepeleistä, ja lisäksi viime vuosina on tullut Netflix ja muita upeita sarjoja tuottavia palveluja. Molemmat noista koukuttavat helposti överisti. Ne varastavat usein juuri sitä aikaa, kun pitäisi jo harkita nukkumaan menemistä. Ei noissa sisältöpalveluissa sinänsä mitään pahaa ole, mutta viime aikoina olen miettinyt niiden merkitystä. Hömppä on hyvää tilkettä rankkaan ruuhkavuosielämään, mutta entäs nyt, kun ruuhka on vähän keventynyt? Tuovatko sarjat ja tietokonepelit elämääni jotain oleellista silloin, kun en tarvitse erityisesti rentoutushetkeä?

Hyvät dokumentit, ”tasokkaat” elokuvat ja älykäs huumoriviihde (esim. Pitääkö olla huolissaan?) uppoaa minuun kyllä. Onneksi niiden tarjonta on rajallista, joten tulee keksittyä myös muuta merkityksellistä vapaa-ajan tekemistä. Kuten aktiiviset harrastukset. Ja lukeminen. Äänikirja-puhelinsovellus  Storytel (muitakin on, tuo sattui valinnakseni) on ollut ahkerassa käytössä viime kuukausina.

Tänä vuonna olen keksinyt erityisen hyvän rentoutumismuodon, jota käytän erityisesti työmatkoilla: pelkkä hiljaisuus vastamelukuulokkeilla. Tunnen melkein fyysisesti, miten aivosoluni lepäävät hiljaisuudessa. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen hieman meluherkkä. Kiinnostavaa on, että olen ymmärtänyt tuon kokemuksen aivosolujeni lepäämisestä vastaavan sitä, mitä aivoissa oikeasti tapahtuu levätessä. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta minusta tuntuu, että olen viime aikoina ollut erityisen pirteällä ja luovalla päällä, töissä ja kotona.