Koodaaminen ja merkitys

Kun olin nuori, kaikenlainen hakkerointi ja koodaaminen oli itseisarvoisesti kiinnostavaa ja innostavaa. Opettelin uusia asioita puhtaasta innosta, ja hyvä niin: siinähän oppi kaikenlaista helpolla tavalla. Työurani alussa oppiminen jatkui iltaisin kotona, omalla ajalla. Nykyään energiani ei ole aivan nuoruuden tasolla. Huomaan myös iän myötä kaipaavani mahdollisimman merkityksellistä tekemistä, ja nykyään se tarkoittaa sitä, että teen työkseni ”työ-merkityksellisiä” asioita ja vapaa-ajalla minulla on muita merkityksellisiä asioita, kuten liikuntaa, lukemista, hapanjuurileivän leipoimista, kasvimaan hoitoa ja pianonsoittoa.

Mitä tulee töihin, olen erinäisten onnekkaiden sattumien johdosta päässyt työssäni tietynlaiselle näköalapaikalle, jossa ei merkityksellinen työ lopu. Olen koko työurani ollut IT-alan yritysmaailmassa ja oppinut paljon sen lainalaisuuksista. Tunnustan aluksi, että lähdin todella nollasta:

Ensimmäisessä työpaikassani en tullut aluksi ajatelleeksi, mistä rahat tulivat yritykseen. Oletin vain saavani sovitun palkan tekemieni työtuntien perusteella. Työtuntien raportointi oli vähän hankalaa, kun niitä piti kohdistaa eri projekteihin. Purnasin siitä kokeneemmalle työkaverilleni. Hän sitten sanoi minulle asian, joka hätkähdytti:
– Ellei tunteja raportoida näin, asiakkaamme eivät maksa yrityksellemme tehdystä työstä. Sinunkin palkkasi tulee meidän asiakkailtamme…ei se mistään muualta tule, joten raportoi ihan kiltisti ja mahdollisimman tarkasti.

Aika pian tajusin jo hymyillä tuolle typeryydelleni. Tosiaan, yrityksen tehtävä on tuottaa asiakkaille arvoa, josta ne sitten maksavat.

Nykyään tunnen erityisen syvää tyydytystä ja merkitystä siitä, kun pääsen käyttämään taitojani siihen, että asiakkaille tuotetaan arvoa:

  • Kun asiakas saa mahdollisimman hyvän tuotteen, hänen oma toimintansa paranee ja hän pysyy tyytyväisenä asiakkaana. Ja se johtaa siihen, että työpaikallani on varaa kehittää toimintaansa ja maksaa palkoja.
  • Tuotteet voidaan tehdä mahdollisimman laadukkaasti ja tehokkaasti; optimoidaan yrityksen toimintaa ja sitä kautta tuotettua arvoa
  • Kun yritystoiminta on tarpeeksi laadukasta, työntekijät eivät koe turhautuneisuutta.
  • Kun työntekijöillä on tarpeeksi hyvä näkyvyys yrityksen toimintaan, se tuottaa merkityksellisyyttä ja motivaatiota.

Mitä siis minä voin tehdä näiden asioiden eteen koodarin taidoillani? Vaikka mitä! Kun minuun luotetaan ja minulle annetaan mahdollisuuksia ja vapauksia ratkoa asioita, haluan tehdä sitä työtä mahdollisimman hyvin. Listaan tähän joitain esimerkkejä asioista, joita olen saanut olla ideoimassa ja kehittelemässä viimeisten vuosien aikana:

  • Yritysjärjestelmien yhdistäminen integroinneilla
  • Monenlaisten bisnesprosessien automaatioiden kehittäminen
  • Datan kerääminen, analysoiminen ja hyödyntäminen

Millä tavalla nämä tekniseltä kuulostavat asiat tuovat merkitystä minulle?

  • Kun tiedämme datan perusteella paremmin, mitä asiakkaat tarvitsevat, voimme tarjota heille laadukkaampaa palvelua
  • Kun prosessit toimivat automaattisesti, ne toimivat yleensä todella paljon nopeammin, kuin vastaavat manuaaliset prosessit. Lisäksi vähentyy inhimillisten virheiden määrä.
  • Kun meillä on mahdollisimman paljon jäsenneltyä tietoa eli dataa yritystoiminnastamme ja asiakkaistamme, johdossa voidaan tehdä oikeaan suuntaan vieviä päätöksiä. Ellei ole tarpeeksi dataa, joutuu tekemään päätöksiä tuntumalla, ja sellaiset päätökset eivät välttämättä mene oikein.

Eräs yksittäinen ratkaisu on tuottanut minulle erityisen paljon merkitystä, vaikka se oli sinänsä teknisesti aika simppeli projekti: Pari vuotta sitten teimme järjestelmän, joka lähettää myyjien kaupoista automaattisesti ilmoitukset eräälle yrityksemme Slack-kanavalle. Ilmoituksiin määriteltiin juhlinta-emojit kaupan koon mukaan. Miten siinä kävikään: ihmiset alkoivat reagoimaan ilmoituksiin ylistävin emojein ja kannustavin kommentein! Aivan upeaa on ollut seurata tämä asian inhimillisiä mittasuhteita: yrityksen muut työntekijät arvostavat myyjiä, ja myyjät tuntevat sen. Siiloutumista purkavaa tiimiyttämistä siis, eli ei mikään pikkujuttu! Lisäksi yrityksessä pysyy kaikille selvänä, mistä se raha palkkoihin tulee; motivoi toivottavasti omaan osuutensa satsaamiseen.

Sain vastaamo-tietomurto-kiristyskirjeen

Maanantaina 26.10.2020 havaitsin saaneeni työ(!)sähköpostiini saman kiristyskirjeen, kuin mitä ehkä kymmenet tuhannet suomalaiset saivat. Kiristäjät uhkaavat paljastaa henkilö/terapiatietojani, ellen maksa. En tietenkään maksanut enkä maksa. Tämä tapaus aiheutti kuitenkin jonkin verran käsiteltävää, vaikkei minulla olekaan mitään hävettävää terapiassa. Koska viestissä oli henkilötunnukseni, tein heti samana päivänä suositellut toimet identiteettivarkauksien ehkäisemiseksi. Ja niin, tein rikosilmoituksenkin. Hyvä, että nyt selvitetään mahdollisuutta vaihtaa henkilötunnus.

Kirjoitin samana päivänä Hapanjuurileipurit-Facebook-ryhmään hieman uhmakkaan avauksen, josta taisi tulla päivän ”hitti” siellä:

Tuo avaus herätti terapeuttista keskustelua; siellä oli näköjään muitakin saman rikoksen uhreja.

Itse olen oikein hyvässä hapessa, ja selviän tästä. Tuo rikos kohdistui kuitenkin yleensä ottaen erityisen heikossa asemassa olevia vastaan ja oli siksi erityisen törkeä. Tällä viikolla olen ajatellut heitä, joille tämä viikko on ollut raskas, ehkä elämän raskaimpia.

EDIT 26.1.2021: Tein erillisen sivun hapanjuurileivonnasta.

Burnout – minun tarinani

Välillä mietin, onko burnoutista eli loppuunpalamisesta kerrottu jo kaikki, vai sopiiko tähän vielä oma tarinani. Olen eri kirjoituksissa, kirjoissa ja blogeissa viitannut siihen, että jossain kohtaa elämääni paloin loppuun ja että siitä on vuosien taaperruksen jälkeen selvitty. Myös livetilanteissa olen joskus puhunut siitä, ja minua on vähän hämmentänyt, kun sitä on pidetty jotenkin rohkeana avoimuutena, vaikka olen kertonut siitä yleensä aika pintapuolisesti. Koitan nyt saada aiheesta vähän syväluotaavamman tarinan tähän:

Koska elämä on kokonaisuus, burnoutiinkin vaikuttaa moni tekijä. Minulla niitä tekijöitä oli aika monta, ja oikeastaan se oli aikamoinen sekasotku, josta olen vasta jälkikäteen osannut erottaa sen osia. Koitan listata niitä tähän:

  • Lapsuudenkokemukset suuren perheen esikoisena teki minusta konfliktikammoisen nahjuksen. Vanhanaikaisessa kasvatuksessa ei osattu kunnolla panostaa itsetuntoon, itsetuntemukseen eikä itsemäärämisoikeuteen.
  • Äidinmaidossa oppimani uskonto teki minusta epärehellisen, itselleni ja muille.
  • Yllämainitusta oppimastani uskonnosta johtuen perheestäni oli tullut aika suuri.
  • Lähdin toteuttamaan suomalaista myyttiä siitä, että miehen kuuluu rakentaa perheellensä talo. Ja suuri perhehän tarvitsee suuren talon.
  • Minulla oli lapsesta asti valtava energia kehitellä asioita. Yhtä aikaa rakennusprojektin aikaan rakentelin luovassa levottomuudessani yritysideaa. Oikeastaan tämä oli minulle kaikista tärkeintä. Lapseni muistavat minut noina aikoina etäisenä isänä…minun on hyväksyttävä tämä tosiasia, vaikka sattuu.
  • Koska rakennusprojektin budjetti ylittyi valtavasti, oli satsattava yritykseen, siinä toivossa, että tilanteesta voisi mitenkään selvitä.
  • Vaimo kuoli kesken tämän kaiken

No, onhan siinä listaa, tajuan itsekin, kun puin asiaa jälkikäteen. Näen pari selittävää tekijää:

  • En kyennyt vetämään rajaa ulkopuolisten vaatimusten suhteen; joustin loputtomiin.
  • Minussa oli (ja on) jotain sisäistä rajattomuutta, eli puutetta tunnistaa omien voimieni rajallisuutta.

Olen nyt oppinut taiteilemaan molempien rajojen kanssa, kiitos mm. tärkeiden psykoterapiavuosien. Tuo sisäinen rajattomuuteni on toki vieläkin asia, jonka kanssa joudun pelaamaan: innostun helposti, kun ns. flow lähtee päälle. Useimmiten osaan kuitenkin katkaista flown ja vaihtaa muuhun tekemiseen, esim. päiväuniin tai musiikki- tai liikuntahetkeen.

Aiempina vuosina en olisi voinut pitää jaksamiseni rajoista kiinni, vaikka olisin osannutkin, sillä elämä oli ruuhkavuosineen sellaista hullunmyllyä, että oli käytännössä vain pakko jaksaa. Tämä syvensi tietenkin tulevaa burnoutia.

Ensimmäiset burnoutin oireet tulivat jo ennen silloisen vaimoni kuolemaa, ensin salaisina ahdistuksina ja yöllisinä painajaisina, sitten fyysisinä vapinaoireina. Niiden oireiden vuoksi sainkin parin viikon sairasloman, mutta sen toteutuminen oli vähän monimutkaista kesken rakennusprojektin ja yrityksen alkuvaiheen kaaoksen.

Kuolema pysäytti kaiken minussa. Käytännön asiat toki onneksi jatkuivat: lasteni arki sai jatkumoa: siskoni tuli (kaupungin palkkaamana!) auttamaan lastenhoidossa, kun minä jouduin ”hetken” puhaltelemaan. Talokin saatiin muuttokuntoon, kun ystävät auttoivat. Tästä olen pohjattoman kiitollinen vielä tänäkin päivänä. Yritysjärjestelytkin hoituivat, ja perustamani yritys jatkoi kasvuaan joulukuuhun 2016 asti, kunnes se ostettiin. (Yritystarinani löytyy täältä.)

Niin, se pysäytys. Olin tuolloin iältäni pian 40 vuoden kynnyksellä, ja olen ymmärtänyt, että se on melko tyypillinen ihmiselämän vaihe, jolloin tulee pohdittua, miten siihen asti eletty elämä on mennyt, ja miten haluaa sen jatkuvan. Minä valitsin rehellisyyteni ja itseni kohtaamisen, ja sain siihen jonkin ajan päästä tuekseni luotettavan ja viisaan elämänkumppanin. Sitä myötä tuli kohta se terapiakin, joka on ehkä maailman paras keksintö. Elämäni alkoi uudelleen, parempana, päivä päivältä eheämpänä. Meni kuitenkin monta vuotta, ennenkuin alkoi tuntua tosissaan siltä, että olen selvinnyt. Työkunto oli tänä aikana vähän puolittainen; jojottelin sairaslomien ja työssäkäymisen välillä, kokeilin lyhennettyä työpäivääkin.

Hullumminkin olisi voinut käydä, ja joillekin käykin, elämän vaiheet ovat pienestä kiinni. Tänä vuonna täytin 50 vuotta ja koen eläväni elämäni parasta aikaa: jaksan tehdä työtäni melko lailla ”täysillä” ja touhuta sen lisäksi muutakin. Kaikki huolet eivät ole ohi, mutta parempaan suuntaan mennään, niin uskon. Ja usko on kaiketi tärkeintä tässä.

Löytyi kuva vuodelta 1988

Luulin, ettei 18-vuotiaasta minusta ole juuri kuvatodisteita. Veljeni teki minut iloiseksi näyttämällä tämän kuvan minulle: olen siinä huoneessamme, jonka yhden nurkan olen vallannut harrastuksilleni: vasemmalla on ensimmäinen radioamatööriasemani (tunnukseni oli tuolloin SM4SWF), ja edessäni on muistaakseni Osborne-merkkinen  ns. PC XT, jossa oli hurjat 640kB keskusmuistia ja 20MB kiintolevy. Modernisti kaksi näyttöä, toinen mustaoranssi (VGA eli 640x480px) ja toinen värillä (CGA 320x200px).

Facebookissa kysyttiin, mistä sain tuolloin varat tällaisten laitteiden hankintaan. Töillä: olin kesäisin töissä talotehtaalla, ja juuri edeltävänä kesänä olin ollut turvesuolla. Marjanpoiminnasta sai myös rahaa. Minulla oli valtava intohimo tällaisiin asioihin. Lisäksi alakerrassa oli tasapainon vuoksi piano.

Moveniumin tarina jatkuu

Meidän markkinointitiimissä näytettiin uusinta Visma Movenium-mainosta, joka komeilee tänään mm. Iltalehden etusivulla:

Myönnän auliisti, että jossain vähän läikähti, kun näin tuon mainoksen. Jotain ylpeyttä kai, kaikesta siitä, mitä ja ketä tähän hommaan liittyi ja liittyy. Koodasin tuon tuotteen eka version kesällä 2005, ja nyt ollaan tässä pisteessä. Pitkä tarina on takana, ja kaikesta päätellen myös edessä.

Visma (Visma Software Oy) on tuonut koko tuon homman ympärille käsittämättömän paljon lisävoimaa ja rakennetta: tuote on kasvanut kaikilla osa-alueilla aivan uusiin mittasuhteisiin. Sanoisin joulukuussa 2016 tapahtunutta yrityskauppaa todella onnistuneeksi!

Moveniumin teknisestä alustasta on poikinut myös yleinen työajanseurantatuote: Visma Entry.

Täällä kerroin aiemmin työhistoriastani.

P.S. Tämä tuote elää myös Ruotsissa, tuotteen nimi on siellä Visma Construction Suite.

Minun. Merkittävä. Elämäni.

Kun minä synnyin, kaikki merkittävät ihmiset olivat kuolleet. No ainakin Bach ja Beethoven. Matti Nykänen kuitenkin eli vielä tuolloin.

Ensimmäisen virheeni muistan tehneeni tosi pienenä: söin kakkaa. Mutta vain kerran. Kokeilla kai piti. Ja oikeasti olin pieni! Tilanne on jäänyt mieleeni, joten jos sanon jonkin maistuvan paskalle, tiedän, mistä puhun. En toki usein sano, sillä minut opetettiin olemaan siisti suustani. Myös minut opetettiin syömään kaikenlaista ruokaa, joten en juuri tunne pahanmakuisia ruokia. Ja kakkahan ei tosiaan ole ruokaa. Enää.

Kun olin nuori ja minulla oli tylsää, saatoin alkaa kirjoittaa kirjettä, tai…keräillä poistimerkkejä vanhoista kirjeistä. Kun sain omia lapsia, niille kasvoi kännykät käteen. Aina kun heillä meinaa tulla tylsää, he avaavat sen ja alkavat tehdä jotain hauskaa sillä. Viestitkin menevät perille niin, ettei edes postimerkkiä ehdi sanoa. Eivätkä he edes sano, sillä eivät tiedä sellaista sanaa… vaikka olisihan siinä ainekset voimasanaksi, ainakin vahvasti lausuttuna. PostimERKKI!

Minulla oli lapsena taiteellisia haihatteluja, kuten pianonsoitto (hakataan sormet haralla kilkattavaa ääntä mustasta laatikosta). Lisäksi värkkäilin varhaisteininä aivan liian paljon Commodore 64:lla, jotta voisin uskottavasti moittia lapsiani liiasta tietokoneella istumisesta.

Kohtalollani oli kuitenkin selvä suunta pienestä pitäen: ammatiltani minusta oli tuleva insinööri. Uteliaisuus ja kaiken kokeileminen (mainitsinko jo kakan syömisen?) on ollut verissäni aina. Omasta mielestäni olen hyvä näin, mutta kuinka suuri olen muihin verrattuna?

Eli: kuinka kauan nimeni voisi jäädä elämään kuolemani jälkeen? Pitäisikö taas kokeilla: ostaisin ennen kuolemaani kaikella omaisuudellani lisäaikaa tälle omaa nimeäni kantavalle nettiosoitteelle? Jos nimeni eläisi tällä lailla vaikkapa 100000 vuotta, Bachin nimi olisi tuolloin elänyt 100285 vuotta, ellei häntä ole siihen mennessä unohdettu. Vaikkei olisikaan, niin ero olisi tuolloin aika merkityksetön. Lisäksi: Tim Berners-Lee ja ”Linux” Thorvalds saattavat ajan kuluessa monen barokkisäveltäjän tavoin unohtua, ja minut voitaisiin sitten nimetä internetin pioneeriksi!

Tätä juttua kirjoittaessa elän ruuhkavuosien jälkeistä kautta. Olen 49 vuotta, Bach 334 vuotta ja WWW 30 vuotta. Kyllä, pidän numeroista ja niiden suhteista, näkyykö se? Kirjoitin tämän jutun kieli poskessa iltapäiväunien jälkeen, kun oli vähän…tylsää.

Talvinen viikko aurinkorannikolla

Koska tapanani ei ole lotota, en voi voittaa mitään älytöntä. Mutta onni voi silti potkia: voitin työpaikan arvonnassa asunnon viikoksi Marbellaan tammikuussa 2019. Se oli sen verran älytön juttu, että otimme vaimon kanssa talviloman ja lensimme norjalaisella suihkarilla Malagaan. Sekin on tietenkin älytöntä, että ilmasto taisi lämmetä taas hiukan lisää…vaikka saunan vesiputket kotipuolessa olivatkin jäässä. No, koitimme kuitenkin karistaa kannoiltamme hankalat ristiriidat, syyllisyydet ja velvollisuudet hetkeksi: tämä loma tuli tarpeeseen.

Tämän jutun kuvat on otettu vaihtelevasti vaimoni ja minun kännykällä ja  järjestelmäkamerallani.

Meillä oli kunnia asua melko hienolla asuinalueella. Kuva parvekkeeltamme.

Emme ole matkustelleet kovin paljon, joten Etelä-Espanja oli meille uusi kokemus. Kuten osasimme odottaa, itse aurinkoranta on enimmäkseen tylsää ja pinnallisen tuntuista turistirantakaistaletta, mutta tällä reissulla huomasimme, miten pintaa syvämmältä ja etenkin vuorille ja niiden yli menemällä löytyy paljon kiinnostavaa; huikeita maisemakohteita ja ihmiskulttuurin kerrostumia vuosisatojen ja -tuhansien takaa.

Ensi tunnelmat

Ensimmäisenä iltana koimme varmaankin jotain kovin tyypillistä mennessämme asuntomme lähellä olevaan ravintolaan: porukka istui kotoisasti ravintolan terassilla, joka oli katettu telttakankaalla. Koska oli tammikuu ja ilta, teltta saatiin lämpimäksi kaasulämmittimillä. Tuntui ekologisesta näkökulmasta vähän oudolta, mutta koimme olevamme vähän huonoja tuomitsemaan, kun lensimme itse juuri tuonne suihkukoneella. Tarjoilija näyttää tuntevan muut asiakkaat, paitsi meidät. Suhtautuu toki meihinkin ystävällisesti, ja selittää hymyillen no-not-this-today, kun koitamme  osoittaa menyystä hyviä aterioita. Okei, maassa maan tavalla: otettiin sitä, mitä on,  ja kyllähän se menetteli, varsinkin minulle, kun sain herkullisen meribassi-aterian.

Siinä ensimmäinen ravintolakokemuksemme tunnelmaa talviterassilla. Takana hohkaa kaasulämmitin. Muissa pöydissä vilkas ja kodikkaan tuntuinen keskustelu.

Itse Marbella tuntui vähän tylsältä paikalta. Toki vanha kaupunki vaikutti muuten kivalta, mutta satuimme olemaan siellä sunnuntaina, kun kaikki paikat oli kiinni. Teimme kuitenkin kävelyretkiä asuinalueemme ympäristössä.

Vaikka ensin arvelutti, totesimme, että kyllä, Marbellassa pystyy tammikuussakin kulkemaan kilometrejä avojaloin hiekkarannalla.

Ensimmäinen hurja kokemus: Ronda

Noniin, ensimmäinen reissu vuorten suuntaan, kohteena Ronda, korkealle vuorelle rakennettu kaupunki, yksi Euroopan vanhimmista. Huikea kokemus (roomalaisine?) siltoineen ja käsittämättömine maisemaulottuvuuksieen. Lisäksi kaupungissa tuli tunne siitä, että siellä eletään vähän  erillään muusta maailmasta…vaikkei se varmasti ainakaan enää ole kovin totta.

120-metrinen rotko Rondassa.

Törmäsimme vanhan linnan pihalla nuoren noidan mestaukseen! Kyllä, kyseessä oli jonkin elokuvan tai sarjan kuvaus…sekin oli kiinnostavaa seurattavaa.

Maisema Rondan reunalla näyttää tältä. Jyrkänteen vastainen aita on yllättävän matala.

Vielä täytyy mainita itse reitistä Rondaan: kymmeniä kilometrejä mutkittelevaa vuoristotietä ylös ja alas. Ei liian haastavaa eikä jännittävää, mutta kylläpä väsytti  ajojen jälkeen! Kuulin jälkeenpäin, että tuon tien varressa oli ennen paljon maantierosvoja…huh.

Seuraavaksi: Córdoba

Córdobaan oli Marbellasta vähän pidempi matka, mutta se sujui mukavasti moottoritiellä. Olipa erikoinen kokemus kiivetä vuorten yli moottoritietä: monin paikoin piti vaihtaa kolmosvaihteelle pysyäksemme 100 km/h-vauhdissa. Ja välillä näytti alamäeltä, vaikka mentiin ylöspäin!

La Mezquita-kirkko on todella vaikuttava. Se oli alunperin moskeija, joka  muutettiin myöhemmin kirkoksi.

La Mezquitassa on noin 850 tällaista pylvästä.

Tuon valtavan katolilais-islamilaisen rakennuksen jälkeen kävimme pienessä vanhassa synagogassa ja sen vieressä olevassa sefardijuutalaisten museossa. Törmätessämme Maimonideksen tarinaan Cordoban menneisyys alkoi kiinnostaa tosissaan, etenkin uskontojen näkökulmasta. Huikeaa, että historiassakin on esimerkkejä siitä, että ihmiset ovat kyenneet tulemaan toimeen keskenään eri uskonnoista huolimatta…harmi, että se on silti niin harvinaista. Kristityt ajoivat lopulta juutalaiset ja islaminuskoiset Cordobasta ja kai koko Espanjasta. Silloiset kristityt eivät kyllä saa  kyllä paljon pisteitä nykyihmisiltä, kristityiltäkään. Kyllä pitää ihmisen oppia tulemaan toisen kanssa toimeen erilaisuuksista riippumatta, ja nähdä moninaisuus rikkautena, eikä tuomittavana!

Synagogan yksinkertainen esteettisyys puhutteli. En voi ottaa kunniaa tästä kuvasta, vaikka haluaisin; vaimoni kännykkäkuva 🙂

Cordoban vaikuttava roomalainen silta. Sillalla oli pyhimyspatsas, jolle monet tekivät ristimerkkiä ohi kulkiessaan.

Ihmeellinen Torcal (El Torcal de Antequera)

Kun jo luulimme nähneemme reissumme huikeimmat nähtävyydet, saimme Fuengirolassa (tuttavammin ”Fugessa”) asuvilta ystäviltämme suosituksen käydä Torcalilla. Olipahan kokemus! Matka sinne oli henkeäsalpaava, kaiken senkin jälkeen, mitä olimme siihen mennessä nähneet.

Kyseessä on outo luonnonmuodostelma: to-del-la korkealla oleva kohde, joka on joskus ollut merenpohjaa! Torcalin huipulla oleva ravintola tarjosi lisäksi yhden reissumme maittavimmista ruuista.

Torcalin huipun muodostelmia. Kävelimme tuolla reippaan tunnin verran.

Mittasuhteet eivät avaudu kunnolla valokuvissa, mutta tässä olemme siis pilvien tasalla, matkalla alas Torcalilta.

Koitin saada panoraamakuvan Torcal-matkan varrelta.

Antequera

Päätimme palata Torcalilta Marbellaan kiertotietä. Törmäsimme Antequeraan,  ja taas piti hämmästellä, miten paljon kulttuurikerrostumia tässä maassa on. Törmäsimme täysin suunnittelematta mm. Unescon maailmanperintökohteeseen, joka käsittää ymmärtääkseni linnan Alcazaba de Antequera ja kirkon Iglesia de San Sebastián.

Iglesia de San Sebastián on maltillisimmin sisustettu katolinen kirkko, jonka olen nähnyt, eli oikein hieno.

Näytti ja kuulosti(!) komealta, kun kaupungin yllä liehui suuri Espanjan lippu. Kuva otettu Antequeran linnoituksella.

Ajaessamme Antequeran linnalle navigaattori sai meidät hilpeälle tuulelle: käänny vasemmalle kohti Kalle Tsiisus.

Vaimoni oli minua innokkaampi matkakuvaaja. Minä kuvasin vähemmän, mutta koitin löytää kivoa kuvakulmia 🙂 Tässä kuva mandariinipuun alta Antequerassa.

Mitä jäi käteen?

  • Kävelimme 12-18 000 askelta joka päivä, paljon ylä- ja alamäkiä ja -portaita. Liikkuminen teki hyvää ja toi hyvät unet.
  • Espanjan ravintoloiden kokonaisvaikutelma yllätti: usein arkista ja melko edullista. Eli ravintolasyöminen ei automaattisesti tarkoita sellaista yltäkylläistä mättöä, kuten usein Suomessa. Myös makujen keskimääräinen mietous yllätti: Espanja ei tosiaan ole lähtökohtaisesti mikään chilipippurimaa. Mutta valkoisen kalan tekemisen he osaavat: kalafriikkinä söin muutaman kerran eri tavoin tehtyä turskaa, se oli aina mehevää, ei kuivaa.
  • Espanjan liikenne oli yllättävän sujuvaa. Ainostaan mitättömät kiihdytyskaistat  puolisuurilla teillä aiheuttivat välillä stressiä.
  • Fuengirolan kaduilla kuulee suomea ja ruotsia ehkä enemmän kuin espanjaa.
  • Oli upeaa tavata nuoruudenystäviä, kiitoksia, Miika ja Henna! Ja oli hienoa tutustua uuteen ystävään…kiitoksia myös Fuengirolan seurakuntakeskuksen esittelystä, Kaisa!
  • Kotona pärjättiin näköjään oikein hyvin ilman meitä!

 

Kanasämpylä oli hinta-laatusuhteeltan melko lailla lyömätön välipala.