Koodaaminen ja merkitys

Kun olin nuori, kaikenlainen hakkerointi ja koodaaminen oli itseisarvoisesti kiinnostavaa ja innostavaa. Opettelin uusia asioita puhtaasta innosta, ja hyvä niin: siinähän oppi kaikenlaista helpolla tavalla. Työurani alussa oppiminen jatkui iltaisin kotona, omalla ajalla. Nykyään energiani ei ole aivan nuoruuden tasolla. Huomaan myös iän myötä kaipaavani mahdollisimman merkityksellistä tekemistä, ja nykyään se tarkoittaa sitä, että teen työkseni ”työ-merkityksellisiä” asioita ja vapaa-ajalla minulla on muita merkityksellisiä asioita, kuten liikuntaa, lukemista, hapanjuurileivän leipoimista, kasvimaan hoitoa ja pianonsoittoa.

Mitä tulee töihin, olen erinäisten onnekkaiden sattumien johdosta päässyt työssäni tietynlaiselle näköalapaikalle, jossa ei merkityksellinen työ lopu. Olen koko työurani ollut IT-alan yritysmaailmassa ja oppinut paljon sen lainalaisuuksista. Tunnustan aluksi, että lähdin todella nollasta:

Ensimmäisessä työpaikassani en tullut aluksi ajatelleeksi, mistä rahat tulivat yritykseen. Oletin vain saavani sovitun palkan tekemieni työtuntien perusteella. Työtuntien raportointi oli vähän hankalaa, kun niitä piti kohdistaa eri projekteihin. Purnasin siitä kokeneemmalle työkaverilleni. Hän sitten sanoi minulle asian, joka hätkähdytti:
– Ellei tunteja raportoida näin, asiakkaamme eivät maksa yrityksellemme tehdystä työstä. Sinunkin palkkasi tulee meidän asiakkailtamme…ei se mistään muualta tule, joten raportoi ihan kiltisti ja mahdollisimman tarkasti.

Aika pian tajusin jo hymyillä tuolle typeryydelleni. Tosiaan, yrityksen tehtävä on tuottaa asiakkaille arvoa, josta ne sitten maksavat.

Nykyään tunnen erityisen syvää tyydytystä ja merkitystä siitä, kun pääsen käyttämään taitojani siihen, että asiakkaille tuotetaan arvoa:

  • Kun asiakas saa mahdollisimman hyvän tuotteen, hänen oma toimintansa paranee ja hän pysyy tyytyväisenä asiakkaana. Ja se johtaa siihen, että työpaikallani on varaa kehittää toimintaansa ja maksaa palkoja.
  • Tuotteet voidaan tehdä mahdollisimman laadukkaasti ja tehokkaasti; optimoidaan yrityksen toimintaa ja sitä kautta tuotettua arvoa
  • Kun yritystoiminta on tarpeeksi laadukasta, työntekijät eivät koe turhautuneisuutta.
  • Kun työntekijöillä on tarpeeksi hyvä näkyvyys yrityksen toimintaan, se tuottaa merkityksellisyyttä ja motivaatiota.

Mitä siis minä voin tehdä näiden asioiden eteen koodarin taidoillani? Vaikka mitä! Kun minuun luotetaan ja minulle annetaan mahdollisuuksia ja vapauksia ratkoa asioita, haluan tehdä sitä työtä mahdollisimman hyvin. Listaan tähän joitain esimerkkejä asioista, joita olen saanut olla ideoimassa ja kehittelemässä viimeisten vuosien aikana:

  • Yritysjärjestelmien yhdistäminen integroinneilla
  • Monenlaisten bisnesprosessien automaatioiden kehittäminen
  • Datan kerääminen, analysoiminen ja hyödyntäminen

Millä tavalla nämä tekniseltä kuulostavat asiat tuovat merkitystä minulle?

  • Kun tiedämme datan perusteella paremmin, mitä asiakkaat tarvitsevat, voimme tarjota heille laadukkaampaa palvelua
  • Kun prosessit toimivat automaattisesti, ne toimivat yleensä todella paljon nopeammin, kuin vastaavat manuaaliset prosessit. Lisäksi vähentyy inhimillisten virheiden määrä.
  • Kun meillä on mahdollisimman paljon jäsenneltyä tietoa eli dataa yritystoiminnastamme ja asiakkaistamme, johdossa voidaan tehdä oikeaan suuntaan vieviä päätöksiä. Ellei ole tarpeeksi dataa, joutuu tekemään päätöksiä tuntumalla, ja sellaiset päätökset eivät välttämättä mene oikein.

Eräs yksittäinen ratkaisu on tuottanut minulle erityisen paljon merkitystä, vaikka se oli sinänsä teknisesti aika simppeli projekti: Pari vuotta sitten teimme järjestelmän, joka lähettää myyjien kaupoista automaattisesti ilmoitukset eräälle yrityksemme Slack-kanavalle. Ilmoituksiin määriteltiin juhlinta-emojit kaupan koon mukaan. Miten siinä kävikään: ihmiset alkoivat reagoimaan ilmoituksiin ylistävin emojein ja kannustavin kommentein! Aivan upeaa on ollut seurata tämä asian inhimillisiä mittasuhteita: yrityksen muut työntekijät arvostavat myyjiä, ja myyjät tuntevat sen. Siiloutumista purkavaa tiimiyttämistä siis, eli ei mikään pikkujuttu! Lisäksi yrityksessä pysyy kaikille selvänä, mistä se raha palkkoihin tulee; motivoi toivottavasti omaan osuutensa satsaamiseen.

Mielipiteen voima

Tänä korona-aikana on jälleen mietityttänyt meidän ihmisten erilaisuus. Me joko luotamme tai emme luota hallitukseen, covid19:n vaarallisuuteen, rokotteisiin. Meillä on mielipiteitä asioista. Kun mielipiteemme ovat vahvoja ja järkkymättömiä, puemme ne mielellämme ylevämmin arvoiksi. On kristilliset arvot, tieteellinen maailmankuva, konservatiiviset arvot, liberaalit arvot ja kaikki näiden väliltä. Taustamme määrittävät melko lailla ajattelutapamme, eli mielipiteemme asioihin.

Meillä on siis tietty perussuhtautuminen asioihin, voidaanko sitä sanoa maailmankuvaksi? Kun puhumme mielipiteistämme maailmankuvamme osana, meillä on niihin aika vankka luottamus. Niinkin vankka, että ajattelemme olevamme oikeassa. Ei se haittaa; en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka pitää maailmankuvaansa vääränä 🙂

Tästä seuraa toki haasteensa, kuten olette varmasti huomanneet: törmäämme ihmisiin, jotka ovat meille tärkeistä asioista toista mieltä ja se hiertää: mikseivät he ymmärrä paremmin? Huomaan, että itseäni korpeaa erityisesti, jos minulle läheinen ihan fiksu ihminen, ajattelee joistain asioista niin eri tavalla, kuin minä, eli siis väärin. Myös minä olen joillekin väärinajattelija, pahastikin eksyksissä.

Silti heilläkin on vain omat mielipiteensä minun mielipidettäni vastaan. Ei tämä sen kummempaa ole; meillä on ihmisyhteisönä nämä haasteemme tässä erilaisuuksien kirjossa. Suurimmat haasteet tulevat ääripäissä, kun pyhän kirjan totuus hiertyy tieteellisiä faktoja vastaan. Tai kun länsimaiseen journalismiin luottava koittaa väitellä salaliittoteorioita tutkivan kanssa totuudesta.

Tässä me sitten elämme, samalla maapallolla, väitellen siitäkin, onko se vaarassa vai ei. Olen silti toiveikas: kyllä tämä tästä, kunhan saamme tarpeeksi paljon ihmisiä ymmärtämään tarpeeksi laajasti asioita faktojen pohjalta. Faktojen pohjalta löytyy ymmärrys myös toisin ajattelevia kohtaan: jokin heidän taustoissaan saa heidät ajattelemaan kuten ajattelevat. Kannattaa yrittää ymmärtää ja pitää mieli avoimena: voihan olla, etten minäkään ole ottanut huomioon kaikkea muodostaessani oman mielipiteeni asiasta!

Mielipiteet eivät itsessään ole faktoja. Jos keskustelemme niistä rakentavasti, ne voivat elää ja muuttuakin, eikä se haittaa. Sosiaalinen media on vähän sotkenut tätä osaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä: kohtaamme toistemme mielipiteet ennenkuin kohtaamme toisemme. Monen some-keskustelun tuoksinassa olen usein miettinyt, että jos nämä ihmiset kohtaisivat kahvikupin ääressä olohuoneessamme, keskustelisimme paljon sävykkäämmin ja itse asiassa monesti välttäisimme luonnostamme kärkeviä kannanottoja. Välttelisimme jopa kokonaan hankalia keskustelunaiheita, kunnes tunnemme toisemme paremmin.

Liikutuksen voima

Varhaiskeski-ikäisenä, vähän alle nelikymppisenä aloin tutustua tunnemaailmaani. Olin siihen asti ollut melko lailla vieras itselleni. Loppuunpalaminen ja suuri perhetragedia sytytti pitkään kyteneen maailmankuvallisen kriisin täyteen roihuun. Ensi kertaa tajusin, etten elä itselleni sopivaa elämää; kuljin jotain opittua, saneltua elämänpolkua.

Aloin miettiä, mikä minut oli johdattanut siihen pisteeseen. Vastaus ei ole aivan yksinkertainen, vaan koostuu monesta erillisestä, toisiinsa kietoutuvasta asiasta. Vaikka kokonaisuus on monisyheröinen vyyhti, innostaa välillä analysoida siitä löytyviä asioita erikseen.

Nyt sain ajatuksen tutkia erästä kiinnostavaa tunnetilaa: liikutus. Luokittelen liikutukseksi sen tunteen, joka aiheuttaa pakahdusta, äänen sortumista ja pyrkii kostuttamaan silmät. Eikö olekin hieno tunne? Minulle tuo tunne tulee melko harvoin, mutta niinä kertoina, kun se tulee, minulla on jostain syystä ollut aina tarve koittaa piilottaa se tunne, tai ainakin sen vahvuus. “Isot miehet eivät itke”-syndroomastahan siinä on kai kyse. Tämä ei liene kovin haitallista, mutta koitan silti kehittyä tässä asiassa: olisihan se kai edukseni, jos osaisin olla mahdollisimman aito.

Liikutus on suuri voima, joka voi yhdistyä moneen eri asiaan. Pienet lapset ovat helposti liikuttavia, se on tietääkseni hyvin luonnollista ja oikein. Myös musiikki, uskonto, urheilu ja vaikkapa kansallistunne voi tietyissä olosuhteissa aiheuttaa liikutuksen tunnetta, varsinkin, kun noita asioita yhdistellään.

Vaikka Iivo Niskasen voitto viidelläkympillä pakahdutti minua, hänen toimintansa ei tosiasiassa juuri liity minuun mitenkään, vaan elän minulle opetettua Suomi-tarinaa. Tämä ei toki haittaa, ja järkevänä ihmisenä tajuan, ettei Suomi ole ainakaan tämän perusteella maailman paras maa.

Myös hyvällä retoriikalla voidaan herättää vahvoja tunteita puheena olevan asian puolesta, olkoon sitten kyseessä karismaattinen herätyssaarnaaja, poliittinen kaunopuhuja tai ilmastoaktivisti.

Tuosta tuleekin mieleen, voiko joskus käydä niin, että oma liikutus aiheuttaa harhaisia käsityksiä jopa totuudesta: “Koska minusta tuntuu pakahduttavalta, puhujan on oltava oikeassa.” Tähän vasteeseenhan puhuja pyrkiikin, ja siksi tässä on vaaran paikka, jos lähdetään luottamaan toisen tahon tuottamaan tunteeseen.

Vaikka moni lestadiolaispuhuja sai minut aikanaan liikuttumaan viedessään puheensa kulminaatiopisteeseen, tajuan nyt, ettei se mitenkään todista, että olin oikeassa uskossa, vaikka juuri silloin tuntuikin siltä. Koska tiedän, että toisissa, yhtä eksklusiivisissakin uskonyhteisöissä voidaan tuottaa samanlaisia tuntemuksia täysin eri opein, päässäni muhi vuosikausia älyllinen ristiriita: eihän kaikki oikeat uskot voi loogisesti ottaen olla oikeita! Tämä ns. kognitiivinen dissonanssi pysyi kuitenkin pitkään hallinnassa, kuten ihmisillä usein pysyy, mutta lopulta väsyin suorittaessani tuota minulle opetettua uskomistani.

Nykyään en perusta käsitystäni maailmasta tuntemuksiini, vaan siihen, mitä tiede siitä tietää. Kai voisin sanoa uskovani tieteeseen ja tieteen totuuteen pyrkivään luonteeseen. Pärjään sen epätietoisuuden kanssa, etten tiedä, miksi olemme täällä; oikeastaan minua ei juuri tuo kysymys edes kovin paljon kiinnosta. Kuoleman jälkeisiin asioihin liittyenkään minuun ei voi enää vaikuttaa tunteiden kautta, sillä tiedän, ettei totuus löydy tuostakaan asiasta tunteilla: en voi vaikuttaa kuolemanjälkeiseen mahdolliseen kohtalooni. Eikä todennäköisesti kukaan muukaan, mutten voi kieltää ihmisiltä omaa tunnettaan tästä.

Vaikka siis järkeilen mielelläni, osaan silti liikuttua! Joidenkin liikutuksen lajien kanssa olen nykyäänkin aivan sinut, kuten kauniin musiikin pakahduttava voima: hetkittäin jopa ymmärrän, miksi jotkut kytkevät tietynlaisen musiikin tuonpuoleisiin, taivaallisiin aiheisiin.

Minua pakahduttaa jostain syystä kovasti myös myös ihmisten erityisen hienot taidot, joihin törmään välillä YouTubessa. Ja ihmiskunnan huikeat kehitysaskeleet! Kun Perseverance laskeutui Marsiin, huikaistuin, melkeinpä liikutuin, kun tajusin laidasta, miten jäätävän haastavasta projektista siinä oli kyse.

Vähän syvissä vesissä

Minulla on ollut vähän sisäänpäinkääntynyt vaihe viime aikoina. Lähipiiri on huomannut sen, ihme, jos ei olisi. Töissä menee paremmin, kuin koskaan ennen, kotonakin on vähemmän huolia kuin ennen, joten kaikkihan pitäisi olla hyvin, eikö niin? On on. Silti, ja ehkä juuri siksi käyn nyt jostain syystä läpi kaikenlaista.

Aiemmat harrastukseni eivät tunnu enää samalla lailla terapeuttisilta pakopaikoilta, kuin ennen. Voisiko johtua siitä, ettei ole enää tarvetta paeta liian kaoottista elämää mihinkään? (Ääni)kirjoista on viime aikoina tullut sisäänpäin kääntyneeen mieleni keidas. Puhelimeni Storytel-sovellus on käytössä päivittäin. Ammennan kirjoista syvyyttä ja ymmärrystä, näin haluan sen selittää itselleni. Kevyempi vaihe koittaa vielä, tiedän sen; ei tässä ole tarvetta lääkityksiin nyt 🙂

Ystävä kommentoi, että tämä saattaa olla jotain välitilinpäätöstä 50-vuotispäivän kynnyksellä. Niin, nuoruus on tukevasti takana ja hyväksyn sen, paljon paremmin, kuin kymmenisen vuotta sitten. Lisäksi tiedän ja tiedostan, mihin tämä elämä on lopulta kallistumassa, mutta nyt ei ole mitään hätää. Kyllä tämä tästä, tosiaan.

Olen muuten tajunnut sellaisen asian, että kirjat voittavat vaikuttavuudessa parhaimmankin video-pohjaisen viihteen. Tämä saattaa johtua siitä, että ihmisen mieli tekee kirjoista rauhallisen etenemisen ja tehosteiden vähyyden vuoksi itsellensä sopivat tulkinnat. Jokainen tulkitsee siis kuulemansa henkilökohtaisesti, peilaten omiin kokemuksiinsa. Rivien välit täyttyvät ja aiheuttavat huokailuja…tirautettuja kyyneleitä en tunnusta. Viihdeteolllisuuden audiovisuaalinen maailma kohtaa tosielämän vain hetkittäin, ja silloinkin usein hyvinkin laskelmoidusti.

Tällä hetkellä äänikirjaprojektinani on Jan Guilloun Suuri vuosisata; kahdeksan kirjan sarja. Kuuntelen sen ruotsinkielistä alkuperäisversiota (sillä olen kaksikielinen) Det stora århundradet. Kenties tässä on alkusyy siihen, mistä yllä kirjoitin: uppoaa ja lujaa.

Lihan syöminen vähenee

On muuten jännä juttu; punaisen lihan syöminen on vähentynyt minulla radikaalisti viimeisen vuoden aikana, ilman, että olisin tehnyt mitään merkittävää periaatepäätöstä. Tämä on tullut jotenkin tiedostamisen kautta: ekologisuus ja terveellisyys. Joskus harvoin lihaa tulee toki syötyä, kun ei ole luontevaa vaihtoehtoa.

Vähän aikaa sitten tuli yli ehkä kolmen viikon jakso käytännössä ilman punaista lihaa. Se jatkui päivä kerrallaan ja mietin, tuleeko koskaan sitä päivää, että tuntuu ihan pakolta valita sitä kalan (tai kanan) sijaan. Sitä pakonomaisuutta ei meinaa tulla koskaan, vaikka tiedän, että hampurilainen tai paahtopaisti on parhaimmillaan erittäin herkullista.

”Jämäpata” johon lisätty katkarapuja.

Alkuviikolla maistoin todella pitkästä aikaa kyljystä ravintolassa. Yllätyin: sehän oli pahaa, tympeän makuista ja aivan liian rasvaista!

Tämä voi ehkä olla jo kuvittelua, mutta epämääräiset suoliongelmat ovat viime aikoina oikeastaan hävinneet.

Ja loppuun tunnustus: tänään söin lauantaimakkaraa.

Täydellinen iltapala.

Auktoriteetti tekee tarinasta totta – haittaako se?

Viime aikoina olen seurannut muun tekemiseni ohessa äänikirjasarjaa Ruotsin historiasta. Sen rinnalla olen seurannut upeaa, täysin fiktiivisen Outlander-sarjan neljättä kautta. Ensin mainittu perustuu uusimpaan tietoon, eli ns. faktaan, ja paljastaa minun oppineen 80-luvun peruskoulussa tarinoita faktana. Kustaa Vaasa ei ehkä paennutkaan huussin reiästä, eikä hiihtänyt Sälenistä Moraan paetessaan tanskalaisia!

Miksi tämä mietityttää minua?

1800-luvulla perustetun kansakoululaitoksen tärkein tehtävä ei nähtävästi alunperinkään ollut pelkästään sivistää ihmisiä, vaan kasvattaa heidät yhteiskuntakelpoisiksi. Alkuperäisessä kansakoulussa iso osa opetuksesta oli Raamatun kertomuksia, katekismuksen fraaseja ja romantisoituja historian tarinoita Ruotsin (ja Suomen) erinomaisuudesta. Nähtiin tarpeelliseksi rakentaa ja ylläpitää maan kokoinen yhteisö, ja siihen tarinat sopivat erinomaisesti.

Onko niin, että tarvitaan tarinointia, jotta ihminen saadaan uhraamaan osa itsestään tarinoijan edustaman yhteisön eteen? Jos oletetaan, että se on kokonaisuudessaan hyvä asia, niin haittaako silloin, ettei kaikki tarinat olekaan aivan totta? Tekeekö auktoriteetti tarinoista totta?

Hyvät fiktiiviset kertomukset sisältävät lisäksi parhaimmillaan aitoa elämää sen karuimmissa ja kauneimmissa muodoissaan, eli sitä kuuluisaa opetusta. Vaikkei fiktiivisiä tarinoita pidettäisikään tosina, niin ne kertovat ihmisyydestä, vetoavat tunteisiin parhaimmillaan hyvällä tavalla. Outlanderin tarinankertoja tuo esiin hyvin uskottavasti mm. seksuuaalivähemmistöjen ongelmia ja Yhdysvaltojen alkuperäiskansan tukalia tuntemuksia 1700-luvun Pohjois-Amerikassa.

Ihmisen viehtymys tarinoihin, riippumatta niiden todenperäisyydestä, taitaa olla aika tärkeä taito. Se ei onneksi ole estänyt ihmiskuntaa kehittymästä. Edistysmieliset haluavat edistää ja konservatiivit hidastavat, molemmat tahot etenevät oppimansa tarinan eli maailmankuvansa mukaan. Edistyminen ja kehittyminen on väistämätöntä, mutta liian nopea eteneminen aiheuttaa jännitteitä, jotka on hoidettava viisaasti, sillä niin moni haluaisi asioiden pysyvän ennallaan. Yksi tai kaksi sukupolvea myöhemmin konservatiiviset hyväksyvät aiemmin vastustamansa asiat itsestäänselvyyksinä ja keskittyvät vastustamaan oman aikansa muutoksia. Tällaisia me ihmiset olemme, hyvässä ja pahassa. Vaikka nainen hyväksyttiin lopulta virallisesti miehen arvoiseksi about sata vuotta sitten, niin vieläkin asian kanssa venkoillaan, kun ihmisoikeudet joutuvat vastatusten vaikkapa Raamatun kertomusten ja niiden tulkintojen kanssa. Asiana tämä on hassua, mutta inhimillisellä tasolla pahimmillaan hyvinkin traagista.

Maailmanhistoria on lisäksi pullollaan esimerkkejä siitä, miten tarinan valtaa käytetään häikäilemättömästi pahuuden edistämiseen. Sitten on myös näitä kiinnostavia kehityskulkuja: Kustaa Vaasa oli hyvinkin häikäilemätön valtias, mutta hän tuli toimineen ja tarinoineen aloittaneeksi kehityskulun, joka johti lopulta nykyiseen hyvinvointivaltioon.

Ja Vaasahiihtoon.


Hiiritauti

Mietin ammattitauteja. Olen tehnyt tietokonepohjaista, ns. tietotyötä 90-luvun alkuvuosista lähtien. Homma on minulle vieläkin todella mukavaa, mutta viimeisen 10 vuoden aikana on ollut ajoittain paljonkin haasteita käsieni kanssa. Kaikki mahdolliset ergonomia-asiat on käyty läpi, ja käytän lisäksi hiirtä sujuvasti molemmilla käsillä, mutta nimenomaan se on hiiri, joka on se suurin ongelma. Pieni hiiri, jonka käyttäminen on helppoa ja kätevää, eikö olekin ironista? Jännetuppitulehduksia ja muitakin epämääräisiä kipuja, välillä säteillen pidemmällekin.

Taitaa olla niin, että ihmisen kroppa on biologian puolesta ”tottunut” vähän raskaampien työkalujen käyttämiseen. Toisaalta, eivät perinteiset metsuritkaan kai selvinnet ilman vaivoja keski-ikään, jos pysyivät edes siihen asti hengissä. Teollisuudessa yksitoikkoisten työvaiheiden aiheuttamat sairaspoissaolot huomattiin jo vuosikymmeniä sitten.

Mutta tietotyö, vaikka se henkisesti  onkin parhaimmillaan erittäin kiehtovaa ja palkitsevaa, on fyysisesti monotonista. Pientenkin liikkeiden toisto miljoonia kertoja kuluttaa kroppaa. Ja ihminen kuluu vanhetessaan, vaikka tekisi mitä.

48-vuotiaana olen vielä (tai oikeastaan taas, burnout läpikäytynä) vireä työntekijä, mutta joudun kuuntelemaan kroppaani äärimmäisen tarkkaan, ettei ongelmat riistäytyisi käsistä. Tällä viikolla oikea käsi alkoi pitkästä aikaa vihoitella pahaenteisesti, joten siirsin kotikoneen hiiren vasempaan käteen.  Toimistolla minulla on pystyhiiri (ergonomisesti aivan loistava), mutta se toimii vain oikealla kädellä. Näppäimistöni on sellainen vähän erikoinen kahtiajaettu, jotta saisin lisäergonomiaa näpyttelyyn.

Lisäksi koitan satsata taukoihin ja liikuntaan. Uiminen on tänä syksynä ollut tärkein liikunnan muoto, vaikka onkin vaikea huolehtia tasaisesta liikuntarytmistä, kun ei mukamas ehdi. Hiihtokelejä odottelen.

Tietotyö on hienointa, mitä ihminen voi ammatikseen tehdä. Ei voi ehkä yleistää, mutta ainakin se sopii minulle; aivojen haastaminen tuntuu merkitykselliseltä ja pitää vireänä. Kunhan pidän fyysiset pikkuvaivat aisoissa sopivan terveellä elämäntyylillä, niin sanoisin, ettei hyvän työpäivän jälkeinen hyvänolontunne poikkea paljonkaan vaikkapa maanviljelijän työn palkitsevuudesta.

P.S. Älypuhelin on aivan vihoviimeinen keski-ikäisen tietotyöläisen vempain. Joudun rajoittamaan puhelin-somekäyttöä tietoisesti, sillä käteni eivät pidä siitä ollenkaan.

Oivalluksia ajankäytöstä

Olen aika monialainen kiinnostuksiltani. Nuorena käytin kaiken vapaa-aikani kiinnostuksiini ja harrastuksiini. Nukuin silloin, kun en muuta enää jaksanut. Aamulla väsytti, mutta jotenkin päivästä aina selvisi, pienillä torkuilla yleisissä kulkuneuvoissa jne.

Nykyään, vajaana ( Fingerpori rikkoi tuon sanan 🙂 ) viisikymppisenä tajuan faktat: minulla on suuri perhe ja taannoinen burnout  perinpohjaisesti koettuna ja käsiteltynä.  Kuten moni muukin tuon kokenut, syvällä sisimmässäni olen vakuuttunut, etten anna enää tuollaisen uupumisen toistua elämässäni. Täytyy levätä tarpeeksi, vaikka mikä olisi…melkeinpä vaikka maailma kaatuisi ympärilläni.

Ennen en todellakaan malttanut levätä. Levottomassa nuoruuden energisyydessäni ja itseni etsimisessä tuli lopulta mentyä ylivoimaisiin projekteihin. Kamelin selän katkaisi hirsitaloprojekti ja firman käynnistäminen keskellä perheen ruuhkavuosia. Se vaati sitten kovan veron, ja seurasi monta vaisumpaa vuotta.

Enää en luovu levosta, ellei ole aivan pakko. Kun on levännyt tarpeeksi, mielialakin on todennäköisemmin kohdillaan, ja se jos jokin tuo henkistä energiaa elämään. Kuulostaa lattealta tätä kirjoittaessani, mutta miksi minun piti elää keski-ikäiseksi tajutakseni tämän? Arvelen sen johtuvan oirehtimisesta: eri syistä pääsin vasta nuorena keski-ikäisenä rakentamaan identiteettini sellaiseksi, mikä sen pitäisi olla. Tämä ei ole mitenkään uniikkia: on normaalia miettiä elämänsä arvopohjaa nelikymppisenä. Karuimmillaan voi tulla vastaan kysymys: elänkö tässä omaa vai muiden elämää?

Kun mies on nelkytvuotias
se ravaa terapiassa
ja nuuhkii rakentamansa
talon kellarista hometta

– Tuure Kilpeläinen: Hyvä, paha, ruma mies

Aivan viime aikoihin asti minulla oli jäänyt joitani asioita, jotka vähän häiritsivät suuntautumistani lepäämisen optimointiin: olen aina pitänyt tietokonepeleistä, ja lisäksi viime vuosina on tullut Netflix ja muita upeita sarjoja tuottavia palveluja. Molemmat noista koukuttavat helposti överisti. Ne varastavat usein juuri sitä aikaa, kun pitäisi jo harkita nukkumaan menemistä. Ei noissa sisältöpalveluissa sinänsä mitään pahaa ole, mutta viime aikoina olen miettinyt niiden merkitystä. Hömppä on hyvää tilkettä rankkaan ruuhkavuosielämään, mutta entäs nyt, kun ruuhka on vähän keventynyt? Tuovatko sarjat ja tietokonepelit elämääni jotain oleellista silloin, kun en tarvitse erityisesti rentoutushetkeä?

Hyvät dokumentit, ”tasokkaat” elokuvat ja älykäs huumoriviihde (esim. Pitääkö olla huolissaan?) uppoaa minuun kyllä. Onneksi niiden tarjonta on rajallista, joten tulee keksittyä myös muuta merkityksellistä vapaa-ajan tekemistä. Kuten aktiiviset harrastukset. Ja lukeminen. Äänikirja-puhelinsovellus  Storytel (muitakin on, tuo sattui valinnakseni) on ollut ahkerassa käytössä viime kuukausina.

Tänä vuonna olen keksinyt erityisen hyvän rentoutumismuodon, jota käytän erityisesti työmatkoilla: pelkkä hiljaisuus vastamelukuulokkeilla. Tunnen melkein fyysisesti, miten aivosoluni lepäävät hiljaisuudessa. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen hieman meluherkkä. Kiinnostavaa on, että olen ymmärtänyt tuon kokemuksen aivosolujeni lepäämisestä vastaavan sitä, mitä aivoissa oikeasti tapahtuu levätessä. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta minusta tuntuu, että olen viime aikoina ollut erityisen pirteällä ja luovalla päällä, töissä ja kotona.