Burnout – minun tarinani

Välillä mietin, onko burnoutista eli loppuunpalamisesta kerrottu jo kaikki, vai sopiiko tähän vielä oma tarinani. Olen eri kirjoituksissa, kirjoissa ja blogeissa viitannut siihen, että jossain kohtaa elämääni paloin loppuun ja että siitä on vuosien taaperruksen jälkeen selvitty. Myös livetilanteissa olen joskus puhunut siitä, ja minua on vähän hämmentänyt, kun sitä on pidetty jotenkin rohkeana avoimuutena, vaikka olen kertonut siitä yleensä aika pintapuolisesti. Koitan nyt saada aiheesta vähän syväluotaavamman tarinan tähän:

Koska elämä on kokonaisuus, burnoutiinkin vaikuttaa moni tekijä. Minulla niitä tekijöitä oli aika monta, ja oikeastaan se oli aikamoinen sekasotku, josta olen vasta jälkikäteen osannut erottaa sen osia. Koitan listata niitä tähän:

  • Lapsuudenkokemukset suuren perheen esikoisena teki minusta konfliktikammoisen nahjuksen. Vanhanaikaisessa kasvatuksessa ei osattu kunnolla panostaa itsetuntoon, itsetuntemukseen eikä itsemäärämisoikeuteen.
  • Äidinmaidossa oppimani uskonto teki minusta epärehellisen, itselleni ja muille.
  • Yllämainitusta oppimastani uskonnosta johtuen perheestäni oli tullut aika suuri.
  • Lähdin toteuttamaan suomalaista myyttiä siitä, että miehen kuuluu rakentaa perheellensä talo. Ja suuri perhehän tarvitsee suuren talon.
  • Minulla oli lapsesta asti valtava energia kehitellä asioita. Yhtä aikaa rakennusprojektin aikaan rakentelin luovassa levottomuudessani yritysideaa. Oikeastaan tämä oli minulle kaikista tärkeintä. Lapseni muistavat minut noina aikoina etäisenä isänä…minun on hyväksyttävä tämä tosiasia, vaikka sattuu.
  • Koska rakennusprojektin budjetti ylittyi valtavasti, oli satsattava yritykseen, siinä toivossa, että tilanteesta voisi mitenkään selvitä.
  • Vaimo kuoli kesken tämän kaiken

No, onhan siinä listaa, tajuan itsekin, kun puin asiaa jälkikäteen. Näen pari selittävää tekijää:

  • En kyennyt vetämään rajaa ulkopuolisten vaatimusten suhteen; joustin loputtomiin.
  • Minussa oli (ja on) jotain sisäistä rajattomuutta, eli puutetta tunnistaa omien voimieni rajallisuutta.

Olen nyt oppinut taiteilemaan molempien rajojen kanssa, kiitos mm. tärkeiden psykoterapiavuosien. Tuo sisäinen rajattomuuteni on toki vieläkin asia, jonka kanssa joudun pelaamaan: innostun helposti, kun ns. flow lähtee päälle. Useimmiten osaan kuitenkin katkaista flown ja vaihtaa muuhun tekemiseen, esim. päiväuniin tai musiikki- tai liikuntahetkeen.

Aiempina vuosina en olisi voinut pitää jaksamiseni rajoista kiinni, vaikka olisin osannutkin, sillä elämä oli ruuhkavuosineen sellaista hullunmyllyä, että oli käytännössä vain pakko jaksaa. Tämä syvensi tietenkin tulevaa burnoutia.

Ensimmäiset burnoutin oireet tulivat jo ennen silloisen vaimoni kuolemaa, ensin salaisina ahdistuksina ja yöllisinä painajaisina, sitten fyysisinä vapinaoireina. Niiden oireiden vuoksi sainkin parin viikon sairasloman, mutta sen toteutuminen oli vähän monimutkaista kesken rakennusprojektin ja yrityksen alkuvaiheen kaaoksen.

Kuolema pysäytti kaiken minussa. Käytännön asiat toki onneksi jatkuivat: lasteni arki sai jatkumoa: siskoni tuli (kaupungin palkkaamana!) auttamaan lastenhoidossa, kun minä jouduin ”hetken” puhaltelemaan. Talokin saatiin muuttokuntoon, kun ystävät auttoivat. Tästä olen pohjattoman kiitollinen vielä tänäkin päivänä. Yritysjärjestelytkin hoituivat, ja perustamani yritys jatkoi kasvuaan joulukuuhun 2016 asti, kunnes se ostettiin. (Yritystarinani löytyy täältä.)

Niin, se pysäytys. Olin tuolloin iältäni pian 40 vuoden kynnyksellä, ja olen ymmärtänyt, että se on melko tyypillinen ihmiselämän vaihe, jolloin tulee pohdittua, miten siihen asti eletty elämä on mennyt, ja miten haluaa sen jatkuvan. Minä valitsin rehellisyyteni ja itseni kohtaamisen, ja sain siihen jonkin ajan päästä tuekseni luotettavan ja viisaan elämänkumppanin. Sitä myötä tuli kohta se terapiakin, joka on ehkä maailman paras keksintö. Elämäni alkoi uudelleen, parempana, päivä päivältä eheämpänä. Meni kuitenkin monta vuotta, ennenkuin alkoi tuntua tosissaan siltä, että olen selvinnyt. Työkunto oli tänä aikana vähän puolittainen; jojottelin sairaslomien ja työssäkäymisen välillä, kokeilin lyhennettyä työpäivääkin.

Hullumminkin olisi voinut käydä, ja joillekin käykin, elämän vaiheet ovat pienestä kiinni. Tänä vuonna täytin 50 vuotta ja koen eläväni elämäni parasta aikaa: jaksan tehdä työtäni melko lailla ”täysillä” ja touhuta sen lisäksi muutakin. Kaikki huolet eivät ole ohi, mutta parempaan suuntaan mennään, niin uskon. Ja usko on kaiketi tärkeintä tässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.