Simppeli jämäwokki

Suuressa perheessämme keitämme usein tahallamme riisiä, perunaa ja pastaa vähintään kahden aterian verran kerralla: toisena päivänä voi tehdä pyttipannun tai wokin. Ajattelin näyttää, miten tein tänään lounaaksi wokin eilisistä riiseistä ja broilerifileistä:

Esimerkkiainekset wokiin. Tällaiset löytyivät tänään kaapeista 🙂

Näin näistä aineksista syntyy wokki:

1. Keltasipuli ja valkosipuli paistetaan oliiviöljyssä kolmisen minuuttia. Rypsi/rapsiöljykin käy. Öljyä voi olla runsaahkosti, etenkin, jos wokissa ei ole muita kovin rasvaisia aineksia. Wokkipannu on todella kätevä, etenkin, jos wokkia tarvitaan paljon.

2. Heitetään sekaan muut kasvikset, esim. paprika, kesäkurpitsa, parsakaali, tomaatti. Tässä jätin tomaatin pois, sillä meillä on tomaattiallergikko. Paistetaan kasviksia muutaman minuutin ajan, kunnes vähän pehmenevät. Kannattaa kuitenkin jättää kasvikset hieman rapeiksi.

3. Heitetään sekaan se eilinen riisi/peruna/pasta ja jotain valmiiksi kypsytettyä proteiinia, tänään käytin kuutioituja broilerifileitä. Lihaa ei tarvita paljon! Kikherneillä tai pavuilla tästä tulee erinomainen vegaaninen ateria!

4. Sitten, tärkeä: mausteet. Voidaan käyttää mielikuvitusta. Tässä wokissa on chilijauhetta, soijakastiketta, yrttisuolaa ja limemehua. Lisäsin myös timjamia, ei näy kuvassa. Limemehusta on tullut tärkeä wokkimauste perheessämme; sitä saa laittaa reippaasti raikkaan maun aikaansaamiseksi. Soijakastikkeen sijaan voi käyttää muita kastikesekoituksia. Mikäli meillä olisi ollut kaapissa sriracha-kastiketta, olisin käyttänyt sitä tähän wokiin.

5. Pyöritellään lopullista sekoitusta pannussa, kunnes se on sopivan lämmin syötäväksi.

Tällaiselta tämän päivän lounas sitten näytti:

Valmis wokki. Tuoksu levisi paistamisen aikana ympäri taloa ja porukka löysi tiensä keittiöön 🙂

Käyttöliittymä – käyttäjän kunnioittamista vai kyykyttämistä?

Vaimoani huvittaa, miten nopeasti turhaudun huonojen käyttöliittymien äärellä. Pahimmillaan tulee sellainen kapinamieli, etten suostu ymmärtämään, miten homman pitäisi toimia ja menee sukset ristiin koko universumin kanssa. Olen kai jotenkin malttamaton luonne.

Hyvät käyttöliittymät saavat minut taas helposti fiiliksiin: olipa kätevää, ei mennyt yhtään elämää hukkaan asian hoitamisen yhteydessä! Myös insinöörinä ja ohjelmistoammattilaisena huomaan saavani parhaan tyydytyksen työstäni, kun saan asiat rullaamaan sujuvasti. Prosessien automatisointi on ollut johtotähtenäni urani alkuajoista lähtien: nuorena koodarina Ericssonilla 90-luvulla turhautti, kun vikaraportointiprosessi toimi huonosti, ja tein osastollemme web-pohjaisen raportointilomakkeen. (Tämä tapahtui silloin, kun suurin osa ns. tavallisista ihmisisistä ei vielä tiennyt, mitä nettiselain tarkoittaa 🙂 )

2000-luvun alkupuolella päädyin ns. mobiilibisnekseen ja opin nettipalveluiden lisäksi mobiilipalveluiden tekemisen. Kun kehitin omaa yritysideaa tuli vastaan kiinnostavat haasteet: miten tehdä mahdollisimman käyttäjää kunnioittava palvelu silloisilla hyvinkin rajallisilla kännykän mahdollisuuksilla. Syntyi Movenium, jota pidetään vieläkin helppokäyttöisenä tuotteena.

Hyppäys tähän päivään. Visma on ostanut perustamani yrityksen muutama vuosi sitten. Alla on pari kuvaa Visma Entry-tuotteesta, selaimessa ja matkapuhelimessa. Kuvat on itse asiassa omasta työajanseurannastani viime viikolta. Käytän tätä tuotetta siis omassa työssäni päivittäin, ja koen joka kerta hienoista ylpeyttä, sillä tämä tuote on kehitetty Moveniumista, ja siinä on vieläkin juuri sama idea, kuin mistä homma lähti: viimeisen päälle sujuva käyttöliittymä kaikille käyttäjille. En toki ole itse enää tuotekehityksessä mukana, joten en ole varsinaisesti vastuussa näistä nykypäivän tuotoksista 🙂

Visma Entry selaimella
Visma Entry mobiilisovelluksena

Mielipiteen voima

Tänä korona-aikana on jälleen mietityttänyt meidän ihmisten erilaisuus. Me joko luotamme tai emme luota hallitukseen, covid19:n vaarallisuuteen, rokotteisiin. Meillä on mielipiteitä asioista. Kun mielipiteemme ovat vahvoja ja järkkymättömiä, puemme ne mielellämme ylevämmin arvoiksi. On kristilliset arvot, tieteellinen maailmankuva, konservatiiviset arvot, liberaalit arvot ja kaikki näiden väliltä. Taustamme määrittävät melko lailla ajattelutapamme, eli mielipiteemme asioihin.

Meillä on siis tietty perussuhtautuminen asioihin, voidaanko sitä sanoa maailmankuvaksi? Kun puhumme mielipiteistämme maailmankuvamme osana, meillä on niihin aika vankka luottamus. Niinkin vankka, että ajattelemme olevamme oikeassa. Ei se haittaa; en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka pitää maailmankuvaansa vääränä 🙂

Tästä seuraa toki haasteensa, kuten olette varmasti huomanneet: törmäämme ihmisiin, jotka ovat meille tärkeistä asioista toista mieltä ja se hiertää: mikseivät he ymmärrä paremmin? Huomaan, että itseäni korpeaa erityisesti, jos minulle läheinen ihan fiksu ihminen, ajattelee joistain asioista niin eri tavalla, kuin minä, eli siis väärin. Myös minä olen joillekin väärinajattelija, pahastikin eksyksissä.

Silti heilläkin on vain omat mielipiteensä minun mielipidettäni vastaan. Ei tämä sen kummempaa ole; meillä on ihmisyhteisönä nämä haasteemme tässä erilaisuuksien kirjossa. Suurimmat haasteet tulevat ääripäissä, kun pyhän kirjan totuus hiertyy tieteellisiä faktoja vastaan. Tai kun länsimaiseen journalismiin luottava koittaa väitellä salaliittoteorioita tutkivan kanssa totuudesta.

Tässä me sitten elämme, samalla maapallolla, väitellen siitäkin, onko se vaarassa vai ei. Olen silti toiveikas: kyllä tämä tästä, kunhan saamme tarpeeksi paljon ihmisiä ymmärtämään tarpeeksi laajasti asioita faktojen pohjalta. Faktojen pohjalta löytyy ymmärrys myös toisin ajattelevia kohtaan: jokin heidän taustoissaan saa heidät ajattelemaan kuten ajattelevat. Kannattaa yrittää ymmärtää ja pitää mieli avoimena: voihan olla, etten minäkään ole ottanut huomioon kaikkea muodostaessani oman mielipiteeni asiasta!

Mielipiteet eivät itsessään ole faktoja. Jos keskustelemme niistä rakentavasti, ne voivat elää ja muuttuakin, eikä se haittaa. Sosiaalinen media on vähän sotkenut tätä osaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä: kohtaamme toistemme mielipiteet ennenkuin kohtaamme toisemme. Monen some-keskustelun tuoksinassa olen usein miettinyt, että jos nämä ihmiset kohtaisivat kahvikupin ääressä olohuoneessamme, keskustelisimme paljon sävykkäämmin ja itse asiassa monesti välttäisimme luonnostamme kärkeviä kannanottoja. Välttelisimme jopa kokonaan hankalia keskustelunaiheita, kunnes tunnemme toisemme paremmin.

Liikutuksen voima

Varhaiskeski-ikäisenä, vähän alle nelikymppisenä aloin tutustua tunnemaailmaani. Olin siihen asti ollut melko lailla vieras itselleni. Loppuunpalaminen ja suuri perhetragedia sytytti pitkään kyteneen maailmankuvallisen kriisin täyteen roihuun. Ensi kertaa tajusin, etten elä itselleni sopivaa elämää; kuljin jotain opittua, saneltua elämänpolkua.

Aloin miettiä, mikä minut oli johdattanut siihen pisteeseen. Vastaus ei ole aivan yksinkertainen, vaan koostuu monesta erillisestä, toisiinsa kietoutuvasta asiasta. Vaikka kokonaisuus on monisyheröinen vyyhti, innostaa välillä analysoida siitä löytyviä asioita erikseen.

Nyt sain ajatuksen tutkia erästä kiinnostavaa tunnetilaa: liikutus. Luokittelen liikutukseksi sen tunteen, joka aiheuttaa pakahdusta, äänen sortumista ja pyrkii kostuttamaan silmät. Eikö olekin hieno tunne? Minulle tuo tunne tulee melko harvoin, mutta niinä kertoina, kun se tulee, minulla on jostain syystä ollut aina tarve koittaa piilottaa se tunne, tai ainakin sen vahvuus. “Isot miehet eivät itke”-syndroomastahan siinä on kai kyse. Tämä ei liene kovin haitallista, mutta koitan silti kehittyä tässä asiassa: olisihan se kai edukseni, jos osaisin olla mahdollisimman aito.

Liikutus on suuri voima, joka voi yhdistyä moneen eri asiaan. Pienet lapset ovat helposti liikuttavia, se on tietääkseni hyvin luonnollista ja oikein. Myös musiikki, uskonto, urheilu ja vaikkapa kansallistunne voi tietyissä olosuhteissa aiheuttaa liikutuksen tunnetta, varsinkin, kun noita asioita yhdistellään.

Vaikka Iivo Niskasen voitto viidelläkympillä pakahdutti minua, hänen toimintansa ei tosiasiassa juuri liity minuun mitenkään, vaan elän minulle opetettua Suomi-tarinaa. Tämä ei toki haittaa, ja järkevänä ihmisenä tajuan, ettei Suomi ole ainakaan tämän perusteella maailman paras maa.

Myös hyvällä retoriikalla voidaan herättää vahvoja tunteita puheena olevan asian puolesta, olkoon sitten kyseessä karismaattinen herätyssaarnaaja, poliittinen kaunopuhuja tai ilmastoaktivisti.

Tuosta tuleekin mieleen, voiko joskus käydä niin, että oma liikutus aiheuttaa harhaisia käsityksiä jopa totuudesta: “Koska minusta tuntuu pakahduttavalta, puhujan on oltava oikeassa.” Tähän vasteeseenhan puhuja pyrkiikin, ja siksi tässä on vaaran paikka, jos lähdetään luottamaan toisen tahon tuottamaan tunteeseen.

Vaikka moni lestadiolaispuhuja sai minut aikanaan liikuttumaan viedessään puheensa kulminaatiopisteeseen, tajuan nyt, ettei se mitenkään todista, että olin oikeassa uskossa, vaikka juuri silloin tuntuikin siltä. Koska tiedän, että toisissa, yhtä eksklusiivisissakin uskonyhteisöissä voidaan tuottaa samanlaisia tuntemuksia täysin eri opein, päässäni muhi vuosikausia älyllinen ristiriita: eihän kaikki oikeat uskot voi loogisesti ottaen olla oikeita! Tämä ns. kognitiivinen dissonanssi pysyi kuitenkin pitkään hallinnassa, kuten ihmisillä usein pysyy, mutta lopulta väsyin suorittaessani tuota minulle opetettua uskomistani.

Nykyään en perusta käsitystäni maailmasta tuntemuksiini, vaan siihen, mitä tiede siitä tietää. Kai voisin sanoa uskovani tieteeseen ja tieteen totuuteen pyrkivään luonteeseen. Pärjään sen epätietoisuuden kanssa, etten tiedä, miksi olemme täällä; oikeastaan minua ei juuri tuo kysymys edes kovin paljon kiinnosta. Kuoleman jälkeisiin asioihin liittyenkään minuun ei voi enää vaikuttaa tunteiden kautta, sillä tiedän, ettei totuus löydy tuostakaan asiasta tunteilla: en voi vaikuttaa kuolemanjälkeiseen mahdolliseen kohtalooni. Eikä todennäköisesti kukaan muukaan, mutten voi kieltää ihmisiltä omaa tunnettaan tästä.

Vaikka siis järkeilen mielelläni, osaan silti liikuttua! Joidenkin liikutuksen lajien kanssa olen nykyäänkin aivan sinut, kuten kauniin musiikin pakahduttava voima: hetkittäin jopa ymmärrän, miksi jotkut kytkevät tietynlaisen musiikin tuonpuoleisiin, taivaallisiin aiheisiin.

Minua pakahduttaa jostain syystä kovasti myös myös ihmisten erityisen hienot taidot, joihin törmään välillä YouTubessa. Ja ihmiskunnan huikeat kehitysaskeleet! Kun Perseverance laskeutui Marsiin, huikaistuin, melkeinpä liikutuin, kun tajusin laidasta, miten jäätävän haastavasta projektista siinä oli kyse.

Sain vastaamo-tietomurto-kiristyskirjeen

Maanantaina 26.10.2020 havaitsin saaneeni työ(!)sähköpostiini saman kiristyskirjeen, kuin mitä ehkä kymmenet tuhannet suomalaiset saivat. Kiristäjät uhkaavat paljastaa henkilö/terapiatietojani, ellen maksa. En tietenkään maksanut enkä maksa. Tämä tapaus aiheutti kuitenkin jonkin verran käsiteltävää, vaikkei minulla olekaan mitään hävettävää terapiassa. Koska viestissä oli henkilötunnukseni, tein heti samana päivänä suositellut toimet identiteettivarkauksien ehkäisemiseksi. Ja niin, tein rikosilmoituksenkin. Hyvä, että nyt selvitetään mahdollisuutta vaihtaa henkilötunnus.

Kirjoitin samana päivänä Hapanjuurileipurit-Facebook-ryhmään hieman uhmakkaan avauksen, josta taisi tulla päivän ”hitti” siellä:

Tuo avaus herätti terapeuttista keskustelua; siellä oli näköjään muitakin saman rikoksen uhreja.

Itse olen oikein hyvässä hapessa, ja selviän tästä. Tuo rikos kohdistui kuitenkin yleensä ottaen erityisen heikossa asemassa olevia vastaan ja oli siksi erityisen törkeä. Tällä viikolla olen ajatellut heitä, joille tämä viikko on ollut raskas, ehkä elämän raskaimpia.

EDIT 26.1.2021: Tein erillisen sivun hapanjuurileivonnasta.

Burnout – minun tarinani

Välillä mietin, onko burnoutista eli loppuunpalamisesta kerrottu jo kaikki, vai sopiiko tähän vielä oma tarinani. Olen eri kirjoituksissa, kirjoissa ja blogeissa viitannut siihen, että jossain kohtaa elämääni paloin loppuun ja että siitä on vuosien taaperruksen jälkeen selvitty. Myös livetilanteissa olen joskus puhunut siitä, ja minua on vähän hämmentänyt, kun sitä on pidetty jotenkin rohkeana avoimuutena, vaikka olen kertonut siitä yleensä aika pintapuolisesti. Koitan nyt saada aiheesta vähän syväluotaavamman tarinan tähän:

Koska elämä on kokonaisuus, burnoutiinkin vaikuttaa moni tekijä. Minulla niitä tekijöitä oli aika monta, ja oikeastaan se oli aikamoinen sekasotku, josta olen vasta jälkikäteen osannut erottaa sen osia. Koitan listata niitä tähän:

  • Lapsuudenkokemukset suuren perheen esikoisena teki minusta konfliktikammoisen nahjuksen. Vanhanaikaisessa kasvatuksessa ei osattu kunnolla panostaa itsetuntoon, itsetuntemukseen eikä itsemäärämisoikeuteen.
  • Äidinmaidossa oppimani uskonto teki minusta epärehellisen, itselleni ja muille.
  • Yllämainitusta oppimastani uskonnosta johtuen perheestäni oli tullut aika suuri.
  • Lähdin toteuttamaan suomalaista myyttiä siitä, että miehen kuuluu rakentaa perheellensä talo. Ja suuri perhehän tarvitsee suuren talon.
  • Minulla oli lapsesta asti valtava energia kehitellä asioita. Yhtä aikaa rakennusprojektin aikaan rakentelin luovassa levottomuudessani yritysideaa. Oikeastaan tämä oli minulle kaikista tärkeintä. Lapseni muistavat minut noina aikoina etäisenä isänä…minun on hyväksyttävä tämä tosiasia, vaikka sattuu.
  • Koska rakennusprojektin budjetti ylittyi valtavasti, oli satsattava yritykseen, siinä toivossa, että tilanteesta voisi mitenkään selvitä.
  • Vaimo kuoli kesken tämän kaiken

No, onhan siinä listaa, tajuan itsekin, kun puin asiaa jälkikäteen. Näen pari selittävää tekijää:

  • En kyennyt vetämään rajaa ulkopuolisten vaatimusten suhteen; joustin loputtomiin.
  • Minussa oli (ja on) jotain sisäistä rajattomuutta, eli puutetta tunnistaa omien voimieni rajallisuutta.

Olen nyt oppinut taiteilemaan molempien rajojen kanssa, kiitos mm. tärkeiden psykoterapiavuosien. Tuo sisäinen rajattomuuteni on toki vieläkin asia, jonka kanssa joudun pelaamaan: innostun helposti, kun ns. flow lähtee päälle. Useimmiten osaan kuitenkin katkaista flown ja vaihtaa muuhun tekemiseen, esim. päiväuniin tai musiikki- tai liikuntahetkeen.

Aiempina vuosina en olisi voinut pitää jaksamiseni rajoista kiinni, vaikka olisin osannutkin, sillä elämä oli ruuhkavuosineen sellaista hullunmyllyä, että oli käytännössä vain pakko jaksaa. Tämä syvensi tietenkin tulevaa burnoutia.

Ensimmäiset burnoutin oireet tulivat jo ennen silloisen vaimoni kuolemaa, ensin salaisina ahdistuksina ja yöllisinä painajaisina, sitten fyysisinä vapinaoireina. Niiden oireiden vuoksi sainkin parin viikon sairasloman, mutta sen toteutuminen oli vähän monimutkaista kesken rakennusprojektin ja yrityksen alkuvaiheen kaaoksen.

Kuolema pysäytti kaiken minussa. Käytännön asiat toki onneksi jatkuivat: lasteni arki sai jatkumoa: siskoni tuli (kaupungin palkkaamana!) auttamaan lastenhoidossa, kun minä jouduin ”hetken” puhaltelemaan. Talokin saatiin muuttokuntoon, kun ystävät auttoivat. Tästä olen pohjattoman kiitollinen vielä tänäkin päivänä. Yritysjärjestelytkin hoituivat, ja perustamani yritys jatkoi kasvuaan joulukuuhun 2016 asti, kunnes se ostettiin. (Yritystarinani löytyy täältä.)

Niin, se pysäytys. Olin tuolloin iältäni pian 40 vuoden kynnyksellä, ja olen ymmärtänyt, että se on melko tyypillinen ihmiselämän vaihe, jolloin tulee pohdittua, miten siihen asti eletty elämä on mennyt, ja miten haluaa sen jatkuvan. Minä valitsin rehellisyyteni ja itseni kohtaamisen, ja sain siihen jonkin ajan päästä tuekseni luotettavan ja viisaan elämänkumppanin. Sitä myötä tuli kohta se terapiakin, joka on ehkä maailman paras keksintö. Elämäni alkoi uudelleen, parempana, päivä päivältä eheämpänä. Meni kuitenkin monta vuotta, ennenkuin alkoi tuntua tosissaan siltä, että olen selvinnyt. Työkunto oli tänä aikana vähän puolittainen; jojottelin sairaslomien ja työssäkäymisen välillä, kokeilin lyhennettyä työpäivääkin.

Hullumminkin olisi voinut käydä, ja joillekin käykin, elämän vaiheet ovat pienestä kiinni. Tänä vuonna täytin 50 vuotta ja koen eläväni elämäni parasta aikaa: jaksan tehdä työtäni melko lailla ”täysillä” ja touhuta sen lisäksi muutakin. Kaikki huolet eivät ole ohi, mutta parempaan suuntaan mennään, niin uskon. Ja usko on kaiketi tärkeintä tässä.

Ohje: simppelit patongit

Vuoden 2020 ns. koronakevät herätti henkiin joitakin uinuvia kiinnostuksiani. Yksi niistä on leivonta. Tuli perehdyttyä perinpohjaisesti esim. hapanjuurileivontaan. Siitä enemmän ehkä myöhemmin, mutta ajattelin nyt aloittaa aiheella, jonka suurin osa tuntee: patongit! Miten herkullisia onkaan parhaat patongit, mitä kaupasta saa, eikö niin? Patonkien teko on maailmalla suuri ala; harrastelijan on vaikea päästä samalle tasolle ammattimaisten patongintekijöiden kanssa.

Yritetäänkö silti jotain? Kun hankin patonkipellin, tuli tarve optimoida insinöörimäisesti: miten tehdään pienimmällä mahdollisella vaivannäöllä parhaimmat mahdolliset patongit? Tähän hommaan tarvitaan siis patonkipelti, nettikaupoissa hinta on 20€ nurkilla. Itse tilasin pellin keittiovaline.fi:stä. Sitten ne ainekset:

  • 500g jauhoja, joista vähintään noin 380g tavallisia puolikarkeita vehnäjauhoja. Koko määrä voi koostua samoista jauhoista, mutta muutaman kokeilun perusteella tuli paras tulos, kun mukana on 60g karkeita vehnäjauhoja ja 60g ruisjauhoja: tulee vähän ytyä hommaan. Spelttikin toimii erinomaisesti lisäjauhona!
  • 10g suolaa (pari teelusikallista). Suola vaikuttaa paitsi makuun, myös rapeuteen.
  • 1tl kuivahiivaa, mieluummin vajaa, kuin kukkura lusikallinen. Sitä ei tarvita paljon tähän, sillä nostatusaika on pitkä. Vaihtoehtoisesti nokare tuorehiivaa, tai…hapanjuurta!! (lisää viimeksimainitusta myöhemmin)
  • 3-4 dl vettä kädenlämpöistä vettä, 37-40 astetta, ei ole kovin tarkkaa, kunhan ei ole paljon yli 40 astetta. Mitä enemmän vettä laitetaan, sitä haastavammaksi taikinan käsittely menee, mutta saadaan toisaalta sitä ilmavampi lopputulos. Patonkipelti tukee muodon pysymistä, joten siitä ei tarvitse välittää. Kuvan patongit tehtiin 4 dl-määrään. Leipurit puhuvat hydraatiosta: 4dl tarkoittaa tässä 80% hydraatiota.

Sekoitetaan ensin kuivat ainekset keskenään, sitten lisätään vesi. Helpointa on hoitaa homma kädellä, puolen minuutin vaivaaminen riittää. Kädet sotkeutuvat tässä, mutta mitä sitten?

Laitetaan kansi taikinan päälle ja odotetaan 12(!) tuntia huoneenlämmössä. Pitkä nostatusvaihe tuo taikinaan vähän hapanjuurimaisen makumaailman. Odottaminen on vähän tylsää, joten kannattaa tässä välissä mennä töihin tai nukkumaan. Älä pelkää, vaikka taikina tuntuu tuon ajan jälkeen löysältä ja oudolta…se saattaa jopa kuplia vähän.

No niin, patonkien leivontaan. Ensin jauhotetaan pöytä reippaasti, varsinkin, jos taikina on jätetty löysäksi. Kaadetaan taikina varovasti, mieluiten leivontalastan avulla. Taikinaa kuuluu käsitellä mahdollisimman hellästi, ettei kaikki taikinan ilmakuplat puhkeaisi.

Taikina jaetaan neljään osaan ja venytellään pitkulaisiksi ihan vain roikuttelemalla ja muotoilemalla varovaisesti käsissä; ulkonäöstä ei tarvitse välittää. Kannattaa varoa käsittelemästä taikinaa liikaa ja annetaan lötkäreiden mennä sellaisiksi, kuin ne muotoutuvat. Laitetaan oliivi- tai rypsiöljyllä sivellylle patonkipellille (joka kannattaa olla oikean pellin päällä sotkujen välttämiseksi).

Annetaan patonkien nousta vielä tunnin verran liinan alla. Sillä aikaa lämmitetään uuni 230 asteeseen niin, että pohjalla on jokin tyhjä astia. Leikataan terävällä veitsellä (partaterä on paras, mutta ei pakko) viillot patonkeihin pituus-suunnassa. Kun patongit on laitettu uuniin, vesiastiaan heitetään desin verran vettä niin että paistotilaan tulee ”löylyt”, ja laitetaan luukku heti kiinni. Vesihöyry tekee patonkeihin rapean pinnan. Paistetaan 22-25 minuuttia. Jäähdytetään patonkeja hetken liinan alla, ennenkuin leikataan.

Simppelit patongit – mutta makua löytyy!

Vertaapa makua viimeksi ostamaasi patonkiin. Onko kalliimpi niin paljon parempaa, että sitä kannattaa jatkossa ostaa? 🙂

Löytyi kuva vuodelta 1988

Luulin, ettei 18-vuotiaasta minusta ole juuri kuvatodisteita. Veljeni teki minut iloiseksi näyttämällä tämän kuvan minulle: olen siinä huoneessamme, jonka yhden nurkan olen vallannut harrastuksilleni: vasemmalla on ensimmäinen radioamatööriasemani (tunnukseni oli tuolloin SM4SWF), ja edessäni on muistaakseni Osborne-merkkinen  ns. PC XT, jossa oli hurjat 640kB keskusmuistia ja 20MB kiintolevy. Modernisti kaksi näyttöä, toinen mustaoranssi (VGA eli 640x480px) ja toinen värillä (CGA 320x200px).

Facebookissa kysyttiin, mistä sain tuolloin varat tällaisten laitteiden hankintaan. Töillä: olin kesäisin töissä talotehtaalla, ja juuri edeltävänä kesänä olin ollut turvesuolla. Marjanpoiminnasta sai myös rahaa. Minulla oli valtava intohimo tällaisiin asioihin. Lisäksi alakerrassa oli tasapainon vuoksi piano.