Auktoriteetti tekee tarinasta totta – haittaako se?

Viime aikoina olen seurannut muun tekemiseni ohessa äänikirjasarjaa Ruotsin historiasta. Sen rinnalla olen seurannut upeaa, täysin fiktiivisen Outlander-sarjan neljättä kautta. Ensin mainittu perustuu uusimpaan tietoon, eli ns. faktaan, ja paljastaa minun oppineen 80-luvun peruskoulussa tarinoita faktana. Kustaa Vaasa ei ehkä paennutkaan huussin reiästä, eikä hiihtänyt Sälenistä Moraan paetessaan tanskalaisia!

Miksi tämä mietityttää minua?

1800-luvulla perustetun kansakoululaitoksen tärkein tehtävä ei nähtävästi alunperinkään ollut pelkästään sivistää ihmisiä, vaan kasvattaa heidät yhteiskuntakelpoisiksi. Alkuperäisessä kansakoulussa iso osa opetuksesta oli Raamatun kertomuksia, katekismuksen fraaseja ja romantisoituja historian tarinoita Ruotsin (ja Suomen) erinomaisuudesta. Nähtiin tarpeelliseksi rakentaa ja ylläpitää maan kokoinen yhteisö, ja siihen tarinat sopivat erinomaisesti.

Onko niin, että tarvitaan tarinointia, jotta ihminen saadaan uhraamaan osa itsestään tarinoijan edustaman yhteisön eteen? Jos oletetaan, että se on kokonaisuudessaan hyvä asia, niin haittaako silloin, ettei kaikki tarinat olekaan aivan totta? Tekeekö auktoriteetti tarinoista totta?

Hyvät fiktiiviset kertomukset sisältävät lisäksi parhaimmillaan aitoa elämää sen karuimmissa ja kauneimmissa muodoissaan, eli sitä kuuluisaa opetusta. Vaikkei fiktiivisiä tarinoita pidettäisikään tosina, niin ne kertovat ihmisyydestä, vetoavat tunteisiin parhaimmillaan hyvällä tavalla. Outlanderin tarinankertoja tuo esiin hyvin uskottavasti mm. seksuuaalivähemmistöjen ongelmia ja Yhdysvaltojen alkuperäiskansan tukalia tuntemuksia 1700-luvun Pohjois-Amerikassa.

Ihmisen viehtymys tarinoihin, riippumatta niiden todenperäisyydestä, taitaa olla aika tärkeä taito. Se ei onneksi ole estänyt ihmiskuntaa kehittymästä. Edistysmieliset haluavat edistää ja konservatiivit hidastavat, molemmat tahot etenevät oppimansa tarinan eli maailmankuvansa mukaan. Edistyminen ja kehittyminen on väistämätöntä, mutta liian nopea eteneminen aiheuttaa jännitteitä, jotka on hoidettava viisaasti, sillä niin moni haluaisi asioiden pysyvän ennallaan. Yksi tai kaksi sukupolvea myöhemmin konservatiiviset hyväksyvät aiemmin vastustamansa asiat itsestäänselvyyksinä ja keskittyvät vastustamaan oman aikansa muutoksia. Tällaisia me ihmiset olemme, hyvässä ja pahassa. Vaikka nainen hyväksyttiin lopulta virallisesti miehen arvoiseksi about sata vuotta sitten, niin vieläkin asian kanssa venkoillaan, kun ihmisoikeudet joutuvat vastatusten vaikkapa Raamatun kertomusten ja niiden tulkintojen kanssa. Asiana tämä on hassua, mutta inhimillisellä tasolla pahimmillaan hyvinkin traagista.

Maailmanhistoria on lisäksi pullollaan esimerkkejä siitä, miten tarinan valtaa käytetään häikäilemättömästi pahuuden edistämiseen. Sitten on myös näitä kiinnostavia kehityskulkuja: Kustaa Vaasa oli hyvinkin häikäilemätön valtias, mutta hän tuli toimineen ja tarinoineen aloittaneeksi kehityskulun, joka johti lopulta nykyiseen hyvinvointivaltioon.

Ja Vaasahiihtoon.